Suomensukuiset kansat, kielet ja kulttuurit Suomen naapurimaissa
Katso, missä näitä kieliä puhutaan!
Suomi Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä • Kveenin kieli Norjassa
Meänkieli Ruotsissa
Karjala ja vepsä Venäjällä
Lue, missä näitä kieliä puhutaan!
 
Lytt til innledningen suomeksi norsk
Wladimir Kokko kertoo inkeriläisistä • ÄidinkielenopetuksestaKorpi-yhtye • Tanja Otti • Inkerinsuomalaiset – ulkosuomalaisista vanhimpiaInkeriläiset – historia Inkerinsuomea etsimässä Nuoria inkeriläisiäKulttuuri ja identitteeti
norsk

Wladimir Kokko kertoo
Kokko on Inkerin liiton Pietarin osaston entinen puheenjohtaja ja on finsk.no-sivuston tärkeä tukihenkilö. 

Omat juuret

-  Kerro omasta kielitaustastasi, lapsuudesta, vanhemmista!
-  Olen syntynyt Keltossa, Pietarista vain 10 kilometrin päässä itään päin, olen niitä inkerinsuomalaisia, joilla oli hyvä tuuri syntyä kotimaalla, koska monilla meistä on merkitty kotipaikaksi joku Siperia tai Keksi-Venäjä tai jotain sellaista. Synnyin vuonna 1956 – Stalinin kuoleman jälkeen elikkä minua ei vainoittu ja sekin oli hyvä tuuri. 

Isovanhemmat
Kolme ensimmäistä vuotta asuin isovanhempien talossa. Molemmat isovanhemmat olivat inkerinsuomalaisia, mutta vähän erikoisia, koska minun isoisä oli Keltosta ja minun isoäiti oli Venjoelta. He puhuivat vähän eri murretta ja joskus riitelivät taikka nauroivat toisilleen. Sä puhut väärin ja tää ei ole oikeata suomea. Mutta toisaalta mummoni oli saanut aika hyvän kasvatuksen omasssa talosssa. Hän oli rikkaasta talosta syntyisin ja usein kävi esimerkiksi pappilassa, jossa puhuttiin kaunista suomea. Hän omaksui hienot tavat ja niin edelleen. Tietenkin heidän talo omaisuuksineen riistettiin maatalouskollektivisoinnin aikana.
Taas isoisä oli Kelton ensimmäisiä nuorisoliittolaisia ja suorittanut korkeakoulun tutkinnon Leningradissa vuonna 1926. Minä vähän epäilen, mikä tutkinto se oli, koska oppilaitoksen nimi oli Lännen kansallisvähemmistöjen kommunistinen yliopisto. Mitä siellä opetettiin, kuka tietää, mutta lehtoreina toimivat esimerkiksi Gylling, Yrjö Sirola ja muut suomalaiset kommunistit. He puhuivat kaunista ja sivistynyttä suomea elikkä minun isoisä – yllätys, yllätys – puhui erittäin hyvää suomea, aika lähellä tätä kirjakieltä ja hän siinä mielessä erottautui kylän väestä sen verran. Elikkä kotona meillä ei puhuttu tätä hauskaa ja puhdasta Inkerin murretta ja sen takia en omaksunut sitä hyvin. ”Kulakin” tyttö ja kommunisti muuten elivät onnellisessa avioliitossa yli 50 vuotta…

Kelton kylän murre
Lapsuudessa Kelton vanhassa kylässä kaikkialla puhuttiin suomea. Kyllä tämä Kelton seudun paikallinen murre soi edelleen korvissa. Se oli aika hauska – siinä oli paljon lainasanoja venäjän kielestä ja siinä oli erikoisia pehmeitä konsonantteja. Minä yritän lukea vaikka pienen kappaleen, vaikka Inkerin murre ei suju minun suusta niin luontevasti kuin se olisi jonkin iäkkään henkilön suusta. 
Kelttolaisilla oli myös tapana lähettää tyttöjä Pietariin likoiksi. Likka tarkoitti sellaista talon apulaista … 
He asuivat pietarilaisissa perheissä kävivät rintkoilla elikkä torilla. Kun he olivat saaneet jonkun verran rahaa, sitten he kelpasivat vaimoiksi. Toisilla heistä meni joskus huonomminkin …

Inkeriläisillä oli hyvä asema yheiskunnassa 

[accordion width="600"] [item title="Lue lisää!"]
- Mitä pietarilaiset ajattelivat inkeriläisistä – työntekijöinä?
- Ennen vanhaa elikkä ennen kuin meidän kansa hajoitettiin ei puolille maata ja maailmaa, niin inkerinsuomalaisilla oli oma paikkansa tässä yhteiskunnassa. Inkeriläisnaiset pidettiiin niin kuin ”maitoladyinä”. He toivat tilattuja maitotuotteita joka aamu. Juuri tämä suomalainen voi pidettiin arvossa, koska se oli puhdas ja rasvainen ja tytöt olivat siistejä. He osasivat laskea hyvin ja he olivat lukutaitoisia kaikki. Se, että he puhuivat vähän venäjää ei ollut mikään vikaa, päinvastoin. Joskus heidät hyväksyttiin jopa talon apulaiseksi. Se oli hyvää, ettei ymmärrä paljon venäjää, ei kerro ulos, mitä perheessä tapahtuu! 
Ja sitten Pietarissa oli inkerinsuomalaisia vossikkoja, niitä kuskeja, hevosen kuljettajia. Heitä kutsuttiin veikoiksi. Monilla inkeriläisseuduilla tämä elinkeino oli miehille tärkeä. Kun venäläiset vossikat olivat juovuksissa, niin suomalaiset olivat ihan ok ja selvin päin. Esimerkiksi  juhlapäivinä kun Pietarin venäläiset vossikat eivät pystyneet ajamaan, silloin tämä suomalainen vossikka oli niin kuin pelastus. 
- He ryyppäsivät siis vähemmän kuin venäläiset? 
- Kyllä, ja sitten heillä oli se etu, että esimerkiski laskiaispäivä tai pääsiäispäivä luterilaisilla ja ortodokseilla eivät osu samaan päivään. Sekin oli iso plussa. Elikkä tälläisia hauskoja juttuja.
Moni pietarilainen ja myöhemmin leningradilainen vuokrasi kesämökkejä maaseudulta. Taas tykättiin kovasti juuri inkerinsuomalaisista. Heillä oli tilaa, heillä oli puhdasta. Myös tämä oli tärkeä elinkeino kaikille inkerinsuomalaisille. Mökkiläiset eli niin kuin meillä venäläisäittäin sanottiin, datšulaiset otettiin mielellään. Pietarilaiset ja leningradilaiset silloin ennen vanhaa tunsivat inkerinsuomalaiset hyvin. He tunsivat heidän vahvuudet, heidän parhaat puolet. 
Jos nykyään kysytään Nevskillä Mikä on inkerinsuomalainen, niin tuskinpa nykyinen pietarilainen siitä osaa kertoa jotain, koska historia on tehnyt niin pahan mutkan. 
- Se aika, josta puhut on siis ennen toista maailmansotaa?
- Jo, elikkä 1930-luvulla kansa eli vielä täällä kotimaalla. 

[/item] [/accordion]

Miksi ihmeessä muuttaisin Suomeen? 
-  Wladimir Kokko, moni inkeriläinen om muuttanut Suomeen. Voisitko sinä kuvitella muuttavasi?
-  No ei ole koskaan tullut mieleen, että minusta tulisi muuttaja Suomeen. Meidän esi-isät lähtivät pois kotimaasta vain pakon edestä, kun jotkut komissaarit karkoittivat heidät. Inkerinsuomalaisten kansanlaulut ovat täynnä sellaista kaipuuta kotimaahan ja kotikyliin elikkä kaikin voimin pyrittiin takaisin. 
Se on ehkä luontevaa, että ihminen rakastaa omaa kotimaata. Niin minäkin rakastan kun nykyään ei ole pakko lähteä mihinkään ja voi ihan vapaasti tehdä suomalaistyötä mm. aika tuloksellista työtä. Täällä tapahtuu ja täällä minä pystyn vaikuttamaan. Suomessa muutenkin menee hyvin elikkä Suomi pärjää ilman minua erinomaisesti. Inkerissä minä pystyn vaikuttamaan ja tekemään muidenkin elämää vähän paremmaksi. 

 


Inkeriläisten äidinkielenopetus läpi vuosisatoja

Inkerin liiton puheenjohtaja Wladimir Kokko kertoo. Bente Imerslund haastatteli häntä huhtikuussa 2013.

Inkeriläisten koulutusjärjestelmällä on aika pitkä historia. Ensimmäinen suomenkielinen koulu perustettiin suurruhtinas Paavel Petrovichin varoilla 1700-luvun lopussa. 1800-luvun alussa kirkkokoulujen verkosto alkoi kehittyä melko nopeasti, varsinkin 1840-luvulla, kun täällä Pietarissa piispana toimi  Suomesta tullut Uno  Cygneus. Hän oli niitä kulttuuri-ihmisä, jotka ymmärsivät kansakoulujen merkitystä. Täytyy sanoa, että hänen aikana koulujen lukumäärä moninkertaistui. Oli aikoja, jolloin suomea opetettiin enemmän ja paremmin Inkerinmaalla kuin Suomessa. Cygneus muutti sitten takaisin Suomeen ja hänestä on tullut niin kuin Suomen koulujärjestelmän isä, eli  hänen Inkerin uralla on merkitystä koko Suomelle.

Kolppanan seminaari perustettiin vuonna 1863 juuri sen takia, että kouluja oli paljon ja opettajia ei riittänyt. Koulu ja kirkko olivat niitä tekijöitä, jotka pikkuhiljaa yhdistivät Inkerin suomalaisia, koska niin kuin kaikkialla Suomessakin meillä puhuttiin joka kylässä omaa murretta. Ja koulussa puhuttiin sitä oikeata suomen kirjakieltä. Myös kirkoissa, koska kaikki oppikirjat ja kirkkokirjat tulivat Suomesta. Voisin sanoa, että 100 vuotta sitten niitä murre-eroja eri Inkerinmaan alueiden välillä eivät olleet enää niin suuria. Arvostamme  Inkerin Liitossa inkerin murretta kovasti, mutta emme pysty sitä opettamaan. Kukaan ei voi sanoa , minkä kielen versio ja minkä kylän puhemuoto on oikea.

Rikas murremaailma
Erittäin tärkää työtä on tehnyt Maria Mullonen. Hän on toimittanut kirjan, jonka nimi on Elettinpä ennen Inkeris. Se on murrekirja, aivan loistava kirja, jossa saa ymmärtää kuinka kirjava ja rikas, mutta samoin mahdoton yhteenvetämistä varten tämä Inkerin murremaailma oli. Sen takia en minä tiedä, onko se meidän onni vai onko se meidä pulma, että Suomi on niin lähellä. Suomen kulttuuri- ja kielivaikutus Inkerinmaahan nykyään on aivan valtava, koska kaikki haluavat opiskella sitä suomea, jota puhutaan Suomessa. Nuoret haluavat mennä opiskelemaan Suomeen tai hakea työtä suomalaisesta yrityksestä täällä Pietarissa ja he haluavat osata sitä oikeata – sanotaan – suomea. Sen takia meidän kursseilla opetetaan suomea. Rohkeimmat opettajat – niin kuin minäkin esimerkiksi – minä annan joitakin hauskoja kappaleita Inkerin murretta. Siinä on aivan fantastisen hyviä esimerkkejä siitä, mitä eri verbit voisivat tarkoitta Inkerin murteissa ja Suomen kirjakielessä.

 

Korpi-yhtye

Kun olin huhtikuussa 2013 Petroskoin Baarents-filmifestivaaleilla, tuli iltajuhlassa vastaan osa tutusta inkeriläisestä perinneyhtyeestä Korpi. Korpi perustettiin vuonna 2002. Haluttiin yhtye, joka esittää ja säilyttää Inkerinmaan kantakansojen vanhaa kansanmusiikkia. Korvessa on mukana inkerinsuomalaisia, inkeroisia, karjalaisia, vepsäläisiä ja vatjalaisia, yhteensä noin 15 henkeä. Keski-ikä on alle 30 vuotta. Korpilaiset laulavat ennen kaikkea vanhoja, jopa keskiajalta periytyviä lauluja. 

Osoitteesta http://www.inkeri.ee/INKERI/2008_06/Pietari.htm löytyy seuraavat tiedot Korpi-yhtyeestä:

Laulut esitetään niin kuin niitä esitettiin aikoinaan Inkerinmaan suomalaiskylissä. Ja tarvittaessa laulajat lähtevät myös tanhuamaan.Korven jäsenillä on esiintymisasuina omien kyliensä kansallispuvut. Korpi lähtee kärkkäästi reissuun – se on aina valmis esiintymään ja pitämään seminaaria siellä, missä Inkerinmaan suomalaisheimoista ollaan kiinnostuneita.


Korpi-yhtyeen joitakin jäseniä. Vasemmalta: Olga Konkova, Andrei Turov, Lera Lukka, Ksenija Kanevskaja ja Liza Glavan. Lera on Laukan inkerinsuomalainen, ei inkeroinen. Puku on Kurkulan niemenmaalta, Eestin lähellä. Ksenija on inkeroinen Kotko-kylästä – sekin Eestin  lähellä. Hänen pukunsa on Toksovan inkerinsuomalaisten (äyrämöisten) puku. Toksova sijaitsee Pietarista koilliseen. Liza ja Lizan puku on Soikkolasta, Koskisen kylästä.


Tanja Otti kertoo inkeriläis-identiteetistään
Bente Imerslund haastatteli häntä Pietarissa lokakuussa 2008

 - Pietarista löytyy paljon nuoria inkeriläisiä, jotka ovat aktiivejä jossakin Inkeri-toiminnassa. Tanja Otti on yksi niistä. Mitä inkeriläisyys merkitsee sinulle?
- Inkeriläisyys merkitsee minulle paljon, koska minun mummi on inkeriläinen ja myös äitini, ja

 

minäkin voin sanoa, että minä olen inkeriläinen. Voi sanoa, että Inkeri on minun maa. Leningradin alue on Inkeri ja minä asun tässä. 

- Tanja, mikä on sinun äidinkielesi?
- Minun äidinkieleni on venäjä, mutta mummi puhui minun kanssa suomea, kun olin pieni. Ja siis –puhun vielä vähän suomea.

- Millaisessa Inkeri-toiminnassa sinä olet itse mukana?
Joskus minä käyn Pyhä Marian kirkossa. Se on inkeriläinen kirkko. Käyn siellä kuorossa yhden kerrran viikosssa. Autan vähän minun ystävääni, joka pitää siellä pyhäkoulun.
- Sinä veit minut pyhäkouluun viime sunnuntaina. Puhutko tästä pyhäkoulusta?
- Joo.
- Oli hyvin mielenkiintoista nähdä toimintaa siellä. Niin, mitä muuta. Ehkä voisit kertoa vähän juhlista.
- Jo, minun perheessä me aina pidämme joulujuhlaa. Käymme kirkossa, ja sitt
en meidän suomalaiset ystävät käyvät meillä ja teemme kinkkua.

Tanja kertoi sitten juhannusjuhlista, jotka ovat inkeriläisille hyvin tärkeitä.

 

 

Inkeri

Karttaliite teokseen "Inkerin Suomalaisten historia", laatinut Leo Yllö
Inkerinsuomalaiset – ulkosuomalaisista vanhimpia
Inkerinsuomalaisten esi-isät muuttivat Inkerinmaalle pääosin 1600-luvulla Suomesta aikana, jolloin Inkeri oli Ruotsin maakunta. Luterilaisiin muuttajiin sulautui osittain paikallisia itämerensuomalaisia ortodokseja – karjalaisia, inkerikoita ja vatjalaisia. Koska Pietari Suuri valloitti maan 1700-luvun alussa takaisin Venäjälle, kansan kehitys on tapahtunut Venäjän vallan alla.

Inkerinsuomalaisten lukumäärä oli 1920-luvulla noin 160 000, heidät yhdisti 34 seurakuntaa, ja he olivat enemmistönä Pietarin ympäristössä. Stalinin vainovuosina ne suomalaiset, joita pidettiin kulakkeina, karkoitettiin pois koti-Inkeristä, tuhansia teloitettiin ja tuhansia menehtyi GULAG:n keskitysleireillä. Kaikista vainoista huolimatta inkeriläiset ovat säilyttäneet suomen kielen taitonsa ja suomalaisen identiteettinsä.

Nykyään inkerinsuomalaiset asuvat hajallaan eri maissa. Arvioiden mukaan Venäjällä on noin 55 000 inkeriläistä, joista noin 20 000 asuu historiallisella Inkerinmaalla. Iso joukko inkerinsuomalaisia asuu Suomessa (n. 15 000), Venäjän Karjalassa (n.13 000), Virossa (n. 13 000) ja Ruotsissa (n. 5 000). Niin kuin muillakin ulkosuomalaisilla inkerinsuomalaisilla on oikeus paluumuuttoon Suomeen.

Inkerinsuomalaisten kansanliike on elänyt perestroikasta alkaen uutta nousuaikaa.

Lue enemmän kulakeista!
Lue kolmen inkeriläisen dramaattisesta evakkomatkasta!

Lähde: Esite Hatsinan suomalainen monitoimikeskus. Julkaisija: Inkerinsuomalaisten tukiprojekti, Hatsinan Inkeri-seura, Hatsina, Venäjä 2001.

Katso parempaa karttaa, jossa on sekä suomalaisia että venäläisiä nimiä

Tehtävä:

Ovatko inkeriläiset ulkosuomalaisista vanhimpia? Milloin savolaisia vaelsi Ruotsin Värmlantiin ja rajan yli Norjaan? He asettuivat asumaan alueille, joita sitten ruvettiin kutsumaan Suomalaismetsiksi. Etsi tietoja metsäsuomalaisista! Katso meidän Suomalaismetsät-sivuja!


Inkeriläiset – vähän 1900-luvun historiaa
Paluumuuttajat

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomeen on muuttanut yli 20 000 inkerin­suomalaista Virosta ja Karjalan tasavallasta sekä varsinaiselta Inkerinmaalta Pietarin ympäristöstä. Heidän oli varsinkin alussa melko helppo päästä Suomeen, koska heitä pidetään virallisesti ns. paluumuuttajina, vaikka useimmat heistä eivät olekaan koskaan aikaisemmin asuneet Suomessa.

Kansana inkerinsuomalaiset ovat kuitenkin alunperin Suomesta, 1600-luvulla lähinnä Savosta ja Karjalan kannakselta muuttaneita. Inkeriläisten kieli on siis yksi suomen murre. Paluumuuttajia he ovat myös siksi, että osa heistä asui toisen maailmansodan aikana Suomessa.

Inkeriläisyys piti hävittää

 

1930-luvulla – Stalinin aikana – Neuvostovalta yritti hävittää inkeriläisyyden kokonaan: uskonto sekä suomenkielinen kirjallisuus ja opetus kiellettiin, kirkot tuhottiin. Inkeriläisiä vangittiin, murhattiin ja siirrettiin kotiseuduiltaan jopa Keski-Aasiaan saakka, ja monet kuolivat jo matkalla.

Toisen mailmansodan aikana saksalaiset ja suomalaiset päättivät evakuoida inkeriläisiä Suomeen. Syinä on pidetty sekä halua auttaa inkeriläisiä että tyhjentää saksalaisten sodassa valtaama alue asukkaista - mutta kyse oli myös siitä, että Suomi tarvitsi työvoimaa. Yli 63 000 inkeriläistä tuotiin laivoilla Suomeen, jossa he joutuivat eri puolille maata enimmäkseen maatalouden mutta myös teollisuuden palvelukseen. Propaganda levitti romantisoituja käsityksiä suomalaisten kansojen yhdistämisestä, mutta inkeriläisten arki oli usein vaikea. Suomessa ihmisillä oli ennakkoluuloja inkeriläisiä kohtaan. Inkeriläiset tulivat kommunistisesta Neuvostoliitosta ja heitä nimitettiin usein ryssiksi tai mongoleiksi. Harva oli sodan loppuun mennessä pystynyt hankkimaan itselleen pysyvän työpaikan tai oman asunnon. Siksi inkeriläiset toivoivat pääsevänsä vanhoille kotiseuduilleen.

Pastor Antti Jaatinens minnesten
Kirkkoherra Antti Jaatisen muistokivi Skuoritsan hautausmaalla. Jaatinen tapettiin Siperiassa vuonna 1937. Takana oli viranomaiset. Foto: Bente Imerslund 2003
Inkeriläiset hyödyllisiä Suomelle

Suomessa on viime aikoina puhuttu paljon inkerinsuomalaisten olojen ja kulttuurin kehittämisestä. Inkeriläisistä paluumuuttajista kolmasosa puhuu venäjän lisäksi hyvin suomea. Kahden kielen ja kulttuurin osaajina paluumuuttajat ovat Suomelle tarpeellisia. Siksi heille on yritetty järjestää ammatillista lisäkoulutusta ja työpaikkoja.

Lähde: Tenttitehtävä Norjassa, "Finsk B-spåk 4-4-5, 6.12.1995, studieretning for allmenne fag". Alkuperäistä tekstiä on hieman muutettu.

Kuoleeko inkeriläinen kulttuuri?

Monet inkeriläiset ja suomalaisetkin suhtautuvat kuitenkin kriittisesti inkeriläisten joukkomuuttoon. He pelkäävät Suomen valtion tekevän sen, mihin Stalin ei pystynyt, eli hävittämään Inkerin kansan ja kulttuurin. Kun yli 20 000 työikäistä lähtee sieltä pois, kylät sammuvat. Tämä on ymmärretty Suomessakin. Valtion ja liikeyritysten lisäksi kirkko, erilaiset yhdistykset ja yksityiset ihmiset ovat lähteneet avustustyöhön Inkerinmaalle.

Vastaa kysymyksiin!

1. Mistä syystä inkeriläisiä evakuoitiin Suomeen jatkosodan aikana?
2. Miten evakuoidut inkeriläiset otettiin vastaan Suomessa?
3. Miten evakuoidut inkeriläiset sopeutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan?
4. Miksi paluu Neuvostoliittoon oli kova pettymys inkeriläisille?
5. Mitä hyötyä suomalaisilla on ollut viime vuosina Suomeen muuttaneista inkeriläisistä?
6. Miten inkeriläisten paluumuutto Suomeen vaikuttaa Inkerinmaahan?

Ristinsanatehtävä

 

Manja Lehto, Lundin yliopisto
Inkerinsuomea etsimässä

Inkerinsuomi (Inkerinmaalla puhutut suomen kielen eri murteet) on ollut kosketuksissa toisiin kieliin – etenkin venäjään – vuosisatoja. Huolimatta todella pitkäaikaisesta vähemmistöasemasta ovat inkerinsuomalaiset säilyttäneet kielensä suhteellisen pitkään vaikeissakin oloissa. Inkerinsuomen säilyminen on mielestäni osoitus siitä, että inkerinsuomalaisten vahva identiteetti ja kielelle aikoinaan hankittu prestiisiasema koulun ja kirkon kielenä ovat kannattaneet ja kuljettaneet kieltä yli erilaisten esteiden.

Inkerinsuomella oli Inkerinmaalla vahva asema luterilaisen uskonnon ja suomalaisen kulttuurin kantajana. Suomen kieltä käytettiin ja arvostettiin ainakin 1930-luvun alkupuolelle asti, ja suomen kielen käyttäminen oli itsestään selvää. Inkerissä koulutettiin 1860-luvulta lähtien omakielisiä opettajia, ja monet inkeriläiset ehtivät käydä myös koulunsa suomeksi. Luku- ja kirjoitustaito inkerinsuomalaisten keskuudessa oli paljon yleisempää kuin esimerkiksi alueella asuvilla venäläisillä. Stalinin vainojen alettua ei suomen kieltä voitu hävittää eikä karkoittaa vankileireille. Suomi oli juurtunut inkeriläiseen identiteettiin ja jäi sinne. Inkerinsuomalaiset informanttini eri puolella maailmaa ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet oman kielensä hämmästyttävän hyvin. Uskon tämän jouhtuvan siitä, että suomen kielellä ehti olla tarpeeksi kauan vahva asema koulun ja kirkon kielenä entisellä Inkerinmaalla.

Lähde: Nämä tekstit ovat otteita Lehdon artikkelista, joka on painettu kirjassa Tutkielma vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja kouluverkoston rapportti I. Oulu 2000. Tekstiä on hieman muutettu.


Nuoria inkeriläisiä (Työn alla)

Katja ja Nikolai ovat Inkerin suomalaisia

Melkeinpä jokainen suomalainen on joskus kuullut puhuttavan Inkerin suomalaisista, mutta keitä he ovat? Inkeriläisistä puhutaan mummoutuvana suomenkielisenä kansana siellä jossakin, Pietarin seudulla. Mutta minkälaisia ovat nuoret inkeriläiset, jotka opiskelevat Venäjällä ja toivovat pääsevänsä elämässä eteenpäin aivan kuten kaikki muutkin nuoret. Katja Ignatieva opiskelee yliopistossa toista vuotta ja Nikolai Kokko jo neljättä.

Katja Ignatievan passissa lukee hänen olevan venäläinen, vaikka hänen isoisänsä oli Inkerin suomalainen. Hän on syntynyt Pietarissa ja opiskeleekin tällä hetkellä Pietarin valtion yliopistossa tiedotuksen johtamista. Katjaa kiinnostaa kaikki uuteen teknologiaan, tietokoneisiin ja tiedotukseen liittyvä. Sukulaisia hänellä on edelleen Suomessa.

Katjaa kiinnostavat omat juuret ja hän käykin äitinsä kanssa inkeriläiskuorossa, jossa oppii tuntemaan enemmän omaa kulttuuria ja tapaa uusia inkeriläisiä ihmisiä. Katjan venäläisille kavereille Inkerin suomalaisuus on tuntematon käsite, eikä heistä moni tiedäkään hänen kuuluvan vähemmistökansalaisuuteen.

Nikolai Kokko on kotoisin Pietarista. Hänen isänsä on kotoisin Aron kylästä Inkerinmaalta. Nikolai pitää itseään Inkerin suomalaisena ja tuntee juuriensa olevan Inkerinmaalla, eikä Pietarissa, vaikka asuukin siellä.

Nikolaita kiinnostaa erityisesti Itämeren yhteistyö eli Suomeen, Ruotsiin ja Baltian maihin liittyvät asiat. Hän opiskeleekin kansainvälisiä suhteita pääaineenaan maailman politiikka. Opinnot kestävät kaikkiaan viisi vuotta. Sitten pitäisi tehdä diplomityö, jonka jälkeen pitää päättää, jatkaako syventäviä opintoja vielä kaksi vuotta vai yrittääkö päästä töihin jonnekin.

Pietarin valtion yliopisto on mittasuhteiltaan valtava. Etäopiskelijat mukaan luettuna opiskelijoita on yli 25 000 ja tiedekuntia 20. Ulkomaalaisia Nikolain tiedekunnassa opiskelee 3-5 prosenttia kaikista opiskelijoista.

Nikolaita askarruttaa kansainvälisten politiikan opiskelijana köyhien ja rikkaiden maiden välinen ero. Hän pitääkin tärkeänä, että maailmaa kehitettäisiin parempaan suuntaan erityisesti kansojen välisten varallisien erojen suhteen.

Internetti-versio, jossa on äännitteitä: Katja ja Nikolai ovat Inkerin suomalaisia

Vastaa kysymyksiin!

1. Mikä on suomalaisten tavallinen käsitys inkeriläisistä?

Katja
  1. Mikä on Katjan virallinen kansalaisuus?
  2. Mitä tiedät Katjan inkeriläisyydestä?
  3. Missä Katja opiskelee?
  4. Mitä Katja opiskelee?
  5. Mistä hän on kiinnostunut?
  6. Missä maassa hänellä on sukulaisia?
  7. Mitä kulttuuria Katja harrastaa äitinsä kanssa?
  8. Mitä Katjan venäläiset kaverit tietävät hänen suomalaisuudestaan?
Nikolai
  1. Missä Nikolai asuu?
  2. Missä hänellä on juuret?
  3. Mistä Nikolai on kiinnostunut?
  4. Mikä on Nikolain pääaine?
  5. Kuinka kauan hänen opintonsa kestävät?
  6. Mitä hänen pitää tehdä opintojen jälkeen?
  7. Kauanko kestävät syventävät opinnot?
  8. Montako opiskelijaa on Pietarin valtion yliopistossa kaikki mukaan luettuna?
  9. Mikä suuri ongelma askaruttaa Nikolaita?
Lue vanhasta miehestä, joka myös on Aronkylästä kotoisin

Kulttuuri ja identitteeti
Monipuolinen kulttuurityöntekijä Yrjö Matinpoika Kemppinen
Monipuolinen ja innokas kulttuurityöntekijä kertoo oman perheen kokemuksista

Orvokki Koivunen. Nimi on pseudonyymi. Kertoja ei halua paljastaa nimeänsä. Bente Imerslund haastatteli häntä tammikuussa 1998, maaliskuussa 2000, lokakuussa 2001 ja lokakuussa 2003.

Minä olen inkeriläinen ja olen syntynyt vuonna 1962. Sukuni on ollut täällä 1600-luvulta asti. Opetan suomea sekä lapsille että aikuisille. Itse en ole opiskellut suomea, mutta olen lukenut suomalaisia kirjoja. On hyvä puhua lapsille kielestä ja kulttuurista, koska se kuuluu heidän perinteeseensä. Täällä Pietarissa olen kuorossa, joka laulaa suomalais-inkeriläisiä lauluja, ja olen inkeriläisessä teatteriryhmässä. Me olemme tehneet Kalevala-näytelmän.

- Ovatko lapset kiinnostuneita esivanhempien kulttuurista?

Riippuu aina perheen ilmapiiristä, onko lapsi kiinnostunut.

Foto: Bente Imerslund 2001 Foto: Bente Imerslund 2001
Kieltä oppii parhaiten leikkimällä! Pietarin inkeriläisnuoria teatteri-kerhossa, jossa myös harrastetaan suomen kieltä. Foto: Bente Imerslund 2001
Moni inkeriläinen on muuttanut Suomeen. Muuttaisitko sinäkin? - Suomessa inkeriläiset tuntevat olevansa vieraassa maassa. Muu maa mustikka.

- Köyhtyykö teidän miljöönne, kun inkeriläisiä muuttaa Suomeen?

Kulttuurin ylläpitäminen ei riipu ihmisten määrästä. Riippuu siitä, miltä ihmisestä tuntuu. Sama ongelma on kaikilla pienillä kansoilla. 80 vuotta oli täällä semmoinen kulttuurivankila. Neuvostoliiton aikana inkeriläisyys oli kielletty. Perheissä ihmiset pelkäsivät puhua suomea. Onneksi minun mummo ei pelännyt, hän puhui minulle inkerin murretta, joka on hyvin lähellä suomen kieltä. Ja me kotona puhuttiin suomea ja laulettiin lauluja, mutta emme tanssineet. Vuonna 1991 emme voineet sanoa, että olimme inkeriläisiä. Nyt on jo julkaistu meillä iso kirja, inkeriläisten runojen antologia. Kirjoittakaa runoja! Pitäkää laulujuhlia! Etsikää vanhoja tansseja ja tanssikaa! Juhlat ovat aina olleet tärkeitä meille inkeriläisille.

- Miksi inkeriläisnuoret eivät enää opi suomea kotona?

Siperian vankileireillä oli hyvin vaikea tilanne sekä inkeriläisillä että inkerikoilla. Kukaan perheessä ei uskaltanut tälläisessa tilanteessa puhua suomea omille lapsille. Minun perheessäni kieli säilyi, mutta se tapahtui harvassa perheessä. Koululutoverini aina kiusasivat. ”No, mitä kieltä sinä puhut mummon kanssa? Mitä hyötyä sinulla on siitä? Sellainen roskakieli!” Silloin rajat olivat suljetut, ja tänne ei päässyt suomalaisia käymään. Jos turistit tulivat Karjalan kannaksen kautta, niin ei päässyt kuin viisi metriä tieltä. Se oli kamalaa, kukaan ei voinut puhua suomea. Jos Suomesta tuli joulukortteja, äiti pelkäsi ottaa niitä postista. Ehkä tulisi tarkastaja katsomaan, mitä kortissa luki. Suomen kieltä ei voitu puhua, se oli ihan turha kieli. Nyt ajat ovat muuttuneet. Meillä on paljon yhteistyötä Suomen kanssa. Monet haluavat lukea suomea, sekä kouluissa että yliopistoissa.

Inkeriläiset laulavat täysin rinnoin. Foto: Bente Imerslund
Eikö minulla ole upea kansallispuku?
Foto: Bente Imerslund
Kuvat ovat inkeriläisjuhlasta Pietarissa 11.10.03
Vastaa kysymyksiin!
  1. Millä tavalla Orvokki harrastaa inkeriläistä kulttuuria?
  2. Mitä Orvokki ajattelee lasten kulttuuriperinteestä?
  3. Miksi Orvokki ei muuttaisi Suomeen?
  4. Miksi Orvokki käyttää sanaa kulttuurivankila Neuvostoliitto-ajasta?
  5. Mikä oli kielitilanne Orvokin perheessä?
  6. Mitä Orvokin koulutoverit sanoivat hänen suomen kielestään?

Minä vain puolustin isänmaatani!

Yrjö Matinpoika Kemppinen – Bente Imerslund haastatteli häntä tammikuussa 1998.

Olen syntynyt täällä Aronkylässä, 40 kilometriä Pietarista itään päin. Meitä oli kuusi poikaa ja yksi tyttö. Meillä oli lehmä ja hevonen ja myös kanoja ja muutama sika. Kotona haastettiin [puhuttiin] inkerin kieltä, siis suomea ja koulussa meille opetettiin suomea. Viisi vuotta kävin koulua, sitten tuli vuonna 1917 se neuvostovalta. Olin vain pieni poika, mutta vielä muistan, kun sotamiehet tulivat tänne Aronkylään. Jos jotain oli liikaa, esimerkiksi sikoja tai perunoita, se otettiin pois. Me inkeriläiset olemme luterilaisia. Kun neuvostovalta alkoi, meiltä otettiin uskonto pois, se oli kovasti kielletty.

Vuonna 1931 tuli kolhoosi. Sinne piti antaa kaikki, mitä oli. Minä olin kolhoosissa töissä, traktoriasemalla, koska tunsin traktorit. Minun vaimokin oli Aronkylästä. Meille syntyi kolme lasta. Poikani Matti asuu naapurikylässä – Rosmittalassa – ja tytär asuu Hatsinassa. Hatsina on Pietarista etelään. Yksi kuoli Siperiaan, missä me oltiin Krasnajarskin kaupungin lähellä. Myös siellä Siperiassa olin traktorimiehenä.

- Miksi jouduitte sinne Siperiaan?

Milisi käski maaliskuussa vuonna 1942. Ei siinä paljoa kysytty. Meille jäi 24 tuntia aikaa pakata tavaroita. 30 kiloa tavaraa oli lupa ottaa mukaan. Ensin mentiin jalkaisin, kelkkaa vetäen. Sitten menimme kuorma-autolla Laatokan jäällä. Monet olivat ennen menneet jään läpi ja hukkuneet, mutta kun me mentiin, tuli kova pakkanen ja kaikki reiät tukkeutuivat. Pääsimme Laatokan yli hyvin.

Vuonna 1947 meidät vietiin Karjalaan metsätöihin, ja vasta vuonna 1957 saimme luvan tulla omille maille. Täällä olin 11 vuotta sovhoosissa töissä ja nyt olen jo 30 vuotta ollut eläkkeellä.

- Kumpaa kieltä te osaatte paremmin, suomea vai venäjää?

Suomea kanešna (kanešna on venäjää ja tarkoittaa ’tietysti’). Minun venäjänkieleni ei suju yhtä puhtaasti.

- Oletteko koskaan ollut Suomessa?

En muuta kuin rajalla vuonna 1939, Puna-armeijan sotamiehenä.

- Te olette suomenkielinen. Tuntuiko vaikealta taistella Suomea vastaan?

Miten niin? Minä vain puolustin isänmaatani!

- Menisittekö nyt Suomeen, paluumuuttajana?

Mitä minä sieltä menisin etsimään? Minä en siellä ketään tunne. Täällä olen syntynyt ja kasvanut. Mitä minä tekisin vieraassa maassa?


Lue enemmän paluumuuttajista!

Lue Yrjön pojan vaimosta Aino!

Lue opiskelijasta, joka myös on Aronkylästä kotoisin!

Aronkylä sijaitsee Rosmittalasta pari kilometeriä pohjoiseen. Katso karttaa!

Yrjö Kemppinen
Yrjö Kemppinen: Minä vain puolustin isänmaatani!
Foto: Bente Imerslund 1998

 

Nettredaktor og vevskredder: Bente Imerslund, web (at) finsk.no eller benteime (at) online.no